Vuodenkierrossa hevoskasvattajalle osuu useampi karkkipäivään verrattava hetki: jalostuskuvastojen ilmestymispäivät, orivalintojen pohtiminen, sukujen yhteen sovittelu, valmentajien ja muiden hevoskasvattajien kanssa käydyt keskustelut, ikäluokkatilastojen tarkistelu. Sitten vihdoin se päivä, jolloin päätös syntyy, tulevan isäoriin varaaminen, päivä, jolloin tamma viedään oriasemalle, siemennyspävä(t) ja toivottu tiinehtyminen, joka vahvistuu vielä 30 vrk ultrassa. Kaikki hienoja, elämänmakuisia hetkiä, täynnä odotusta ja vähän jännitystäkin!

Alkaa pitkä odotus, jona aikana kantavasta tammasta pidetään mahdollisimman hyvää huolta: rehut analysoidaan ja ruokinta katsotaan kohdalleen, tehdään suunnitelma koko tiineyden ajaksi. Kaviot hoidetaan säännöllisesti, jotta tammalla olisi hyvä liikkua. Madotukset ja rokotukset merkitään kalenteriin ja toteutetaan suunnitelman mukaan. Elämä pidetään niin säännöllisenä ja stressittömänä kuin se arjessa on mahdollista, ja huolehditaan, etteivät vieraat virukset tai muut pöpöt pääse vaarantamaan emän ja sikiön terveyttä.

Tiineyden loppuvaiheessa alkaa varsomiseen valmistautuminen. Jokaisen kasvattaja huulille nousee varmasti hymy, kun näkee varsan liikkuvan pontevasti tamman vatsassa. Emän katse ”kääntyy sisäänpäin”, sekin keskittyy varsan liikkeiden tarkkailuun. Vähitellen, tiineyden lähetessä loppuaan varsan liikkeet vähenevät, kasvun myötä tila käy ahtaammaksi, ja napakat potkut jäävät muistoiksi, tallenteiksi kännykkään ja kasvattajan muistiin. Välillä kasvattajan mieleen hiipi varmasti pelko, ovatko varsan liikkeet loppuneet kokonaan?

Varsomishetken odottelu on kihelmöivää, ja yöunet jäävät vähiin. Tamman utareen kasvua seurataan, odotetaan vahatippojen muodostumista ja hännäntyvessä olevien lihasten ja jänteiden löystymistä, tamman kehon valmistautumista synnytykseen. Varsomiskarsina oljitetaan hyvissä ajoin, ja valvontakamera asennetaan paikkaan, josta on optimaalinen näkyvyys mahdollisimman laajalle. Kun kamera ja sen kuvanlaatu on hyvä, tamman öistä karsinaelämää on mielenkiintoista ja opettavaistakin seurata: liikehdintää, makuullemenoa, syömistä, vedenjuontia. Välillä, kun ei jaksa pitää silmiään auki, riittää äänimaailma: heinien rouskutus, olkien kahina, huokailut, ähinät ja kuorsaus, miksei pissaamisten ja kakkaamistenkin äänet, antavat osviittaa siihen, onko yö rauhallinen, vai aiheuttaako alkava varsominen poikkeamista tavanomaiseen.

H-hetki, onnistunut varsominen on nopea tapahtuma, ja silti sekunnit ja minuutit tuntuvat pitkiltä. Varsan etukavioiden ja turvan ollessa edes pilkahduksena näkyvillä voi jo kerran huokaista: onnistumisen edellytykset ovat jo suuret!

Kun varsa on kokonaan syntynyt, emä hiukan huilannut ja varsa päässyt jaloilleen ja imemään vahvaa ja ravitsevaa ternimaitoa, on aika palkita tamma herkkujuomalla ja jättää äiti ja lapsi tutustumaan toisiinsa.

Kasvattaja saa kävellä hymyssäsuin lämpimään tupaan ja avata…

…. vaikka sen karkkipussin!

Virpi Ylitalo Toiminnanjohtaja Varsinais-Suomen Hevojalostusliitto ry

20200810 211755

viesker

(Viesker 28v. valmistautuu radalle menoon katsomalla omaa kuvaansa screeniltä Vermon kuninkuusraveissa 2017, kuva Sari Mäki)

Ihanaa ihanampi yhteisöllisyys!

Sosiologi Ferdinand Tönniesin mukaan yhteisöllä tarkoitetaan yksilöiden ja ryhmien välistä suhdetta, jota yhteisön jäsenet pitävät arvokkaana. Yhteisöä luonnehtii sitoutuminen siihen ja solidaarisuus sen jäsenten kesken.

Hevosmies, ratsutäti, ponityttö, tallipoika, heppahullu, mitä näitä kaikkia nimityksiä sitten onkaan. Joku saatta pitää nimityksiä loukkaavina, vähättelevinä, leimaavina, mutta toisille ne voivat olla kunnioitusta osoittavia. ”Hän se on oikea Hevosmies!” tokaisu saatta ilmaista suurta ihailua tai ehkä toisaalta ponitytöksi nimittely voidaan kokea tytöttelynä, vähättelynä, kun ollaan jo aikuistumisen kynnyksellä, mutta vielä harrastuskumppanina on oma uskollinen poni. Yhteistä näille kaikille nimikkeille on kuitenkin rakkaus upeaa eläintä, hevosta, kohtaan ja sitoutuminen ryhmän sääntöihin ja yhteisön normeihin. Solidaarisuus näkyy myös vahvana. Kaveria ei jätetä pulaan on sitten kysymys hevosihmisestä tai ystävästämme hevosesta.

”Hyvä yhteisö on täynnä toisiaan kunnioittavia persoonia. Yksilöllisyys rikastaa kokonaisuutta tehden siitä vivahteikkaan ja mahdollistaa yhteisön kehittymisen”. (Raina & Haapaniemi 2005). Tämä määritelmä sopii täydellisesti kuvaamaan myös hevosmaailman yhteisöä. Hevosihmisyhteisö on täynnä erilaisia, toinen toistaan mielenkiintoisempia persoonia ja kaikille yhteistä ja ominaista on yhteys myös hevoseen. Ikään, ansiotuloihin tai koulutukseen katsomatta kaikkia kohdellaan tasavertaisina. Sanotaan, että hevosihminen toisen tunnistaa, heidän väliltään jutut eivät lopu ja tämän olen itsekin lukuisia kertoja saanut todistaa. Itse aloitin ponityttönä kymmenkesäisenä ja teini-iässä elämääni ilmestyivät nopeat ja kauniit ravihevoset. Olen siis ollut ”heppahullu” jo reilut neljäkymmentä vuotta. Yhteistä näille molemmille harrastusympäristöille oli siinä kummassakin ympäristössä toimivien ihmisten ihailu ja kunnioitus tuota upeaa uljasta eläintä kohtaan. Molemmissa hevosurheilun lajeissa oli myös vahva yhteisöllisyyden tunne, olimme samaa porukkaa yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Näiden vuosien aikana tämän upean harrastuksen parissa olen saanut tutustua lukuisaan joukkoon mielenkiitoisia persoonia, joita en välttämättä olis tavannut ilman yhteistä tekijää, hevosta. Jokaiselle meistä on sattunut ja tapahtunut monenmoisia kommelluksia hevosten parissa ja niiden sattumusten kertominen ja kokemusten vaihtaminen on ollut parasta. Monet kertomukset saattavat muuttaa muotoaan matkan varrella ja näin on syntynyt legendoja, mutta ne kaikkein uskomattomimmat tarinat ovat usein olleet kuitenkin täyttä totta ja osalla näiden tarinoiden kertojista on jo itsessään legendan maine ansioituneina  tarinakertojina.

Ison hevosihmisyhteisön alla voi olla monia pienempiä ryhmittymiä. Esimerkiksi hevosihmiset -> ravi-ihmiset -> Metsämäen ravi-ihmiset. Oma yhteisö tai ryhmittymä on meille kaikille se läheisin. Tunnetaan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja oman alueen muita jäseniä kannustetaan ja heidän kanssaan jaetaan yhteiset ilot ja surut. Itse seuraan aina mielenkiinnolla oman alueen hevosten menestymistä ja mikä voisi olla sen hienompaa, kun vaikka oman tallin hevonen voittaa ravilähdön ja sitä saadaan yhdessä juhlistaa kakkukahveilla.  Valitettavasti kaikkeen urheiluun kuuluu myös epäonnistumiset, pettymykset ja loukkaantumiset ja niiden tapahtuessa toiselle, omien kokemusten kautta on myös mahdollista ymmärtää kanssaharrastajan tuntemukset.

Yhteisöön kuulumiseen kuuluu myös yhdessä tekeminen. Parhaiten tämä on ollut omalla radallamme näkyvänä kuninkuusraveja rakennettaessa. Olen saanut itse olla mukana Metsämäen raviyhteisössä kolmien kuninkuusravien aikana ja joka kerta on ollut hienointa olla mukana sitä innokasta porukkaa, joiden työpanoksen avulla onnistuimme järjestämään hienot tapahtumat, joista olimme ylpeitä vielä pitkään jälkeen päin. Omasta ja oman yhteisön hyvästä työstä pitää osata olla ylpeä. Meillä on hieno ravirata ja mahtava Metsämäen hevosihmisyhteisö!

Maailma kuitenkin muuttuu. Myös hevosurheilun maailma muuttuu ja uusia haasteita tulee vastaan. Oman yhteisön rooli kasvaa suuremmaksi, kun taloustilanne, korona tai vaikkapa kiertävät hevosten tartuntataudit luovat meille uusia haasteita, joita voimme voittaa vain toimimalla yhtenäisenä yhteisönä. ”Uskonto kymmenen, matikka nelonen” on meille kaikille hevosyhteisöön kuuluville niin tuttu sanonta, mutta valitettavasti ei aina kovin kaukana totuudesta. Uskoa ei saa kuitenkaan menettää, sillä me kaikki hevosurheilun ja hevosten kanssa toimivat ammattilaiset ja harrastajat voimme vaikuttaa siihen, millaisena lajimme näkyy tulevaisuudessa. Me emme itse saa menettää uskoa lajiin ja sen hienouteen. Pyritään mielummin kasvattamaan tätä yhteisöä ja samaan mahdollisimman moni näkemään sama, mitä me näemme rakkaassa harrastuskumppanissamme ja se ilo, minkä hevonen meille antaa!

-Sari Mäki

Sari1

(Kuva lainattu Ravinetistä. Oman hevosen voitto on sillä hetkellä maailman paras tunne! kuva: Ravinetti)

Sari2

(Pappa ja pappan paras kaveri Eppu. Kuva Sari Mäki)

Kuva 1 Hännilän tila, kesällä 2020Myönnettäköön heti alkuun, että olen hevoshullu, tätiratsastaja, hevosmummoilija ja totoilija. Joissain piireissä näille termeille hymähdellään, mutta itse kannan tittelini ylpeydellä.

Hevoskärpänen pääsi iskemään jo kaksivuotiaana, kun ryömin isoisäni työhevosen jaloissa heti, kun lapsenvahdin silmä vältti. Lapsenvahtina usein olikin isoisäni, joka samalla teki töitä, koska eihän kukaan nyt jouten voinut maaseudulla olla. Isoisä ei koskaan hankkinut autoa, koska silloin olisi kuulemma laiskistunut, vaan reissut tehtiin joko hevosella, polkupyörällä tai potkukelkalla. Hän oli hieman kovempaa tekoa kuin jälkisukupolvensa, jotka ajavat autolla lähikauppaan kilometrin matkan.

Kun vuosia tuli muutama lisää, pääsin tutustumaan sedän luona ravihevosiin. Parasta oli päästä mukaan istumaan koppakärryihin tai rekeen, ja maisemat vaihtuivat! Ei yhtään haitannut, että lumipaakkuja tai hiekkaa lenteli silmiin, olin sitä mieltä, että tämä oli hienointa, mitä ihminen voi kokea! Ehkä myöhemmin tuli muitakin asioita.

Sedällä oli vuosien varrella suomenhevosia, lämminverisiä ja jopa orlovilaisia. Näistä ensimmäiseksi omaksi hevoseksi valikoitui suomenhevonen, jonka setä huusi Turun Kuninkuusravien hevoshuutokaupasta, ja kovana kauppamiehenä sai siitä myytyä minullekin osuuden. Tämä tapahtuma lienee ollut se kuuluisia pikkurilli, jonka jälkeen lähti koko käsi.

Hevosomistajuus toi mukanaan tarpeen oppia lisää hevosista, hevosmiestaidoista, valmentamisesta, huoltamisesta, elinolosuhteista ja niin edelleen. Tämä taas johti siihen, että muutama vuosi sitten liityin Turun Hippos Ry:n jäseneksi, koska halusin olla vaikuttamassa Metsämäen toimintaan ja raviurheilun tukemiseen alueellamme. Haluan, että jokaisella olisi mahdollisuus tutustua hevoseen lähietäisyydeltä ja kokea tämän upean eläimen läsnäolo.

Olen ottanut mukaan hevosharrastuksiin ystäviäni, jotka ovat saaneet läheltä kokea ne suuret tunteet, joita koetaan häviön, voiton tai onnistumisen hetkellä. Näistä monia voin kutsua myös nyt kimppalaisiksi, jotka odottavat innolla pääsyä radan varteen jännittämään oman hevosen suoritusta. Hevoshulluus on mielestäni hyvällä tavalla tarttuvaa.

Kirjoittaja: Niina Soinila, Turun Hippos Ry:n hallituksen jäsen.

Kuva Miss Marketing, Team Cash Flow, Kuva: Laura Katajisto

Niina Blogi kuva1

Kuva Menolexa Rols rattaillaan Antti Ala-Rantala, Team Noidannuolet, Kuva: Kirsi Kantokoski

Niina Blogi kuva2

Kuva Urho Ilmari, Tiimi Urholliset, Kuva: Carina Lindroos

Niina Blogi kuva3

Vaikka olen juuriltani satakuntalainen ja asun nykyään Uudenmaan puolella, Varsinais-Suomi ja tämän alueen hevosihmiset ovat niitä, kenen kanssani suurimman osan päivistäni vietän. Varsinais-Suomi on hevostiheää aluetta. Tiheää maakunnassa on myös hevosten kanssa harrastavien ihmisten, sekä hevosalan ammattilaisten määrä. 

Kasvatustoiminta on koko hevosalan perusta, sen kivijalka. Varsinais-Suomi on vahvaa hevoskasvatusaluetta. Maakunnassamme on useita oriasemia ja ammattitaitoisia eläinlääkäreitä. Suuri osa Suomen tammakannasta astutetaan juuri Varsinais-Suomessa. Meillä on pitkäjänteisiä ja ammattitaitoisia poni-, ratsuhevos-, ja ravihevoskasvattajia. Moni heistä alansa huippuammattilaisia, osa jopa pioneereja. Varsinais-Suomi tarjoaa edulliset kasvatusolosuhteet varsoille ja varsojen kasvattamisen ja hoitamisen osaaminen on korkeaa kasvattajiemme keskuudessa. 

Varsinais-Suomessa on useita hoidettuja harjoitusraviratoja ja kaksi oppilaitosta, jotka kouluttavat uusia hevosalan ammattilaisia. Useat maakuntamme hevosklinikat hoitavat ammattitaidolla alueen hevoskantaa. Maakunnassamme on Suomen ensimmäinen raviponikoulu, jonka toiminta jatkuu taas pienen tauon jälkeen. Vahva harrastajakunta, niin ravi- kuin ratsupuolella, ovat toiminnan pyörimässä pitävä voima. Yhteistyötä alueella tehdään ravi- ja ratsuihmisten kesken ja SRL Lounais-Suomi on aktiivinen raviradan kumppani.

Ennen kaikkea Varsinais-Suomessa on huikeita hevosalan ammattilaisia, joiden osaamista saa ihailla joka päivä. Meillä on Suomen parhaimpia valmentajia, menestyneimpiä ohjastajia ja ratsastajia, huippuhevosenhoitajia, kengittäjiä ja eläinlääkäreitä. Alueemme kasvattajat kasvattavat suomen menestyneimpiä hevosia ja poneja. Ja mikä hienointa, meillä on useita nuoria ammattilaisia, jotka kehittävät itseään ja toimintaansa joka päivä. Kaiken tämän kruunaavat upeat hevoset ja ponit.

Kuten tekstistä näkyy ja kuuluu, olemme Metsämäessä ylpeitä maakuntamme hevosihmisistä ja heidän hevosistaan. Pitkään olemme suunnitelleet tapaa, jolla voisimme tuoda paremmin heitä ja heidän mielipiteitään esille. Tämä on tämän blogin ensimmäinen teksti, mutta toivomme täyttävämme sivuja jatkossa hevosharrastajien ja ammattilaisten kirjoituksilla. Erilaiset persoonat, ihmiset ja tarinat ovat lajimme suola ja sokeri. Blogi on aloitettu ja areena on auki. 

 

EevaKarvonenKirjoittaja on Turun Hippos ry tomitusjohtaja

© Turun Hippos Ry 2020   •   Sivut WebGarden Oy