Hevoset tulivat elämääni vasta aikuisiällä. En ole koskaan ollut ponityttö, vaikka ensimmäinen oma hevonen olikin vuonohevonen. Pekko vuoniksen kanssa treenattiin kouluratsastusta. Kesät kisattiin ja talvet kuljettiin metsissä. 

Ajatus omasta suomenhevosesta kävi mielessä jo ennen vuonovuosia, mutta toteutui vasta 15 ponivuoden jälkeen. Ilolan Seilorista piti tulla ravihevonen, olihan suvussa Vekseli. Ravuria Seikusta ei kuitenkaan tullut vaan hänestä tuli paljon paljon enemmän. Hänestä tuli elämäni hevonen! 

Vaikka harrastan tavoitteellisesti, tärkeintä on kuitenkin tunne. Ilot ja surut kuuluvat elämään, mutta hevoselämässä tunteet ovat jotenkin syvempiä. Kaikkein parasta on kun ne tunteet pystyy jakamaan. 

Raviyhteisössä suuria tunteita jaetaan päivittäin ja yhteisö pitää huolta ”omistaan”. Olen edelleen kovin hämmentynyt siitä miten paljon ystävyyttä, auttamista ja kannustusta olen saanut osakseni raviharrastuksen myötä. 

Ravikortin ajaminen oli noussut esiin toisinaan, mutta rohkeus ei ihan riittänyt. Keväällä asiat olivat loksahtaneet siltä osin kohdalleen, että tajusin istuvani sellaisen ruunan kärryillä, jonka kanssa volttaaminen voisi olla mahdollista. Asia piti vielä varmistaa käymällä uuden hevosen kanssa radalla. Kaikki sujui hyvin ja ilmoitin itseni korttikurssille. 

Kurssi alkoi pääsykokeella, jolloin koko porukka saapui radalle valjastamaan kurssihevosensa. Taisin olla ainoa, jonka hevonen valjastettiin nahkaremmejä pyöritellen. Tämä huomioitiin myös loppukokeessa. On ollut aika, jolloin korttikurssilla vaadittiin perinteisen valjastuksen taito, mutta nykyään selviää pikalukkoja napsauttamalla. 

Teoriaopintoja oli viitenä iltana, joista yhden piti eläinlääkäri. Poikkeusoloista johtuen ravikilpailusääntöjä opiskeltiin etänä. Harmi sinänsä sillä meillä oli mukava kurssiporukka, jonka kanssa olisi ollut kiva kokoontua livenä Metsämäen kahviossa. 

Volttausharjoitukset aloitettiin ilman hevosta. Ennen kyseistä iltaa minulla ei ollut mitään käsitystä siitä miten radalla pyöritään ja luulen, etten ollut ainoa. Onneksi joukossa oli ponityttöjä, joilla asia oli hallussa. 

Hevonen otettiin mukaan harjoituksiin neljä kertaa ennen kenraaliharjoitusta ja loppukoetta. Toimiva hevonen korttikurssilla on aarre. Lisäksi tuli todettua, että suomenhevonen pärjää lämminveristen seassa ihan mainiosti. 

Loppukoepäivän iltana päivitin faceen seuraavanlaisen tekstin: Haaveita pitää olla ja joskus ne toteutuvatkin. Yksi etappi taas taputeltu ja erään ravimiehen sanon, kansalaisvelvollisuus suoritettu! Jos voisin kiittää hevosta, tekisin sen nyt. No ainakin yritin halata Toivoa kovin ja annoin vähän herkkujakin. Niin kärsivällisesti hän kiersi volttirinkiä uudestaan ja uudestaan. Sitä en tiedä, että uskallanko koskaan istua kuskin penkillä oikeissa raveissa, mutta se voisi olla seuraava haave! 

Kiitos Antero, Henri, Maria ja Piia kärsivällisyydestä ja kannustuksesta!

T: Jonna ja Jamppa

IMG 20210710 103836IMG 20210710 103836

© Turun Hippos Ry 2020   •   Sivut WebGarden Oy